lauantai 28. syyskuuta 2019

Äiti vs. äitipuoli

Pikkutyttönä sitä ajatteli että haluan paljon lapsia. Ajatus, mikä varmasti monella tytöllä lapsena on.
Musta tulee suurperheen pullantuoksuinen äiti.
Olin mieltänyt itseni aina äidilliseksi, rakastavaksi, lämpöiseksi jolla on monta OMAA lasta.
Äitikin aina sanoi mulle, kun teinihöyryissäni koettelin hänen hermokapasiteettiaan, olin oikea "pissis" että toivottavasti sää saat ainakin viis tyttöö, niin saat maistaa omaa lääkettäs.
No ei tullu viittä tyttöä, tuli jotain ihan muuta.
Yksi tyttö, joka on kyllä koetellut alusta sen verran että tiedän nyt mitä äitini aikanaan tarkoitti.
Ja sitten kaksi bonuslasta. Puff.
Yhdeksän vuotias tyttöni -kuten myös bonustyttö, kulkee "adduissa", valitsee aamuisin itse vaatteensa, on hyvin tietoinen miten hiukset pitää olla.
Kaikilla on tiktokit, whatsappit, squisit ja slimet. Älä ragee, lol ja mitä näitä nyt on.
Kauhistelen jo etukäteen pian alkavaa taistelua ulkohousujen käytöstä, koska "ei muillakaan oo".
Taannoin hänen syntymäpäivillään, kun oli toistakymmentä kaveria kutsuttu koolle, intouduin siinä tanssahtelemaan jonkun minulle vieraan nykyartistin tahdittamana, lapsi sanoi "äiti, lopeta sä oot nolo".
Usein puhun myös meidän kissalle (joo, olen ehkä oikeasti nolo), kuulen kun lapsi sanoo kylässä olevalle kaverilleen, "älä välitä, mun äiti on vähän outo".
Palaan miettii itseäni nuorena. Mä en varmaan tehnyt mitään noista yhdeksän vanhana. Tai sanonut mun äitiä noloksi (se aika tuli hiukan myöhemmin). Vaikka muistan yhdenkin kerran joka jostain syystä on painautunut verkkokalvoilleni
Kaveri tulee kysymään mua ulos, äiti avaa oven violetin värisissä jumppatrikoissa, jossa päällä strigimallinen body. Voi hyvä luoja, nyt kun sitä mietin..Mut se oli sillon in.
Täytyy oikein miettiä mitä silloin tehtiin kun itse olin kolmosella. No sen muistan että haalarissa ja kypärämyssyssä mentiin. KYPÄRÄMYSSY, APUA! Eikö vauvoilla pidetä sellaisia? Ei varman niilläkään enään.
No, ei se silloin ollu mitenkään outoa tai naurettavaa. Kaikilla semmoset oli. Ja kolitsipuku. Ei ollu puhelimia tai muitakaan älylaitteita. Painettiin pihoilla aamusta iltaan, syömässä oli pakko välillä käydä.
Toista se on nykyään.
Kyllä maailma muuttuu kokoajan. Nyt itse vanhenpana huomaa, kuinka 25 vuodessa moni asia on tosi erilaista. Huomaan tasapainottelevani tämän asian kanssa usein. Kyllä toivoisin että meillä katteltas vaikka muumeja tai leikkisivät vielä barbeilla. Sen sijaan, varsinkin tytöt, on paljon tietoisempia asioista nuorempana, kun mitä itse on samanikäisenä ollut. Onko se sitten hyvä vai huono asia. Varmasti molempia.
Niin ja siihen äitiyteen.
Käytännössä koen olevani kolmen lapsen äiti. Vaikka biologisesti olen sitä yhdelle. Uusperheessä tämä on se asia johon et voi itse vaikuttaa.
Äitipuolena rooli, se on tosi epäreilu rooli. Rooli josta harvemmin kukaan tulee taputteleen olkapäälle, että hienosti sää vedät. Päinvastoin omassa ajatuksissa tunnen olevani usein huono ja epäonnistunut.
Nuo ei-biologiset lapset, saisivat he varmasti paremmankin. Miksi niitten isä on just mun kanssa?
Sun tehtävä on kuitenkin laittaa ruokaa ihan kaikille, pestä ihan kaikkien lasten(ja ostaa) vaatteet, toimia sairaanhoitajana, kuskina ja kasvattajana, ihan kaikille. Hyväksyä, myös ne ärsyttävät piirteet ja sietää silmien pyörittelyä, kun eteen laitetaan 'ei just sitä sun lempiruokaa'. Voin kertoa että jos se on vaikeaa oman lapsen kanssa, niin se on potenssiin tuhat bonusten kanssa.
Pure hammasta.
Edelleen noi vaatteet lojuu keskellä lattiaa, vaikka juuri sanoin siitä. Bonukset juoksee aamu seittemältä ympäri taloo kun matikankirja jäi ylös ja multa puuttuu sukat. Sormikkaat!?? -no ne on siellä mihin sä olet ne laittanut. Samoten kengät. Poika poraa räkä poskella kun isänsä hoputtaa. Homma kun ei toimi. Poika ei jaksa, on väsynyt ja veltto. Keskittyminen herpaantuu kun pitäisi laittaa kenkiä jalkaan, katse harhailee jossain ja ajatus on tyhjä. Minä hoputan, isänsä hoputtaa, minä ärsyynnyn, isänsä lähtee ovesta ulos ja huutaa että auto lähtee nyt. Koulu alkaa 17 minuutin päästä ja matka ottaa aika tarkasti 25minuuttia aamuruuhkassa.
Kun tää joka aamunen rumba on juostu, siitäkin huolimatta, että oot joka ikinen päivä sanonut noin tuhat kertaa, että laittakaa kaikki vaatteet ja tavarat illalla valmiiksi, huikkaan ulko-ovesta kun auto jo liikkuu, toisen bonuksen reppu jäi.
Huhhuh. Laitan oven kiinni.
On hiljasta. Vain minä ja mun lapsi (joka lähtee myöhemmin kouluun) jäädään kotiin. Nyt mä tunnen rauhan.
Nyt mun sieluni valtaa hyvänolon tunne ja rakkaus. Nyt voin halailla ja pussailla mun lasta, mielinmäärin, ilman että mun tarvii miettiä voinko tehdä niin muiden läsnäollessa. Mitä bonus ajattelee, jos en tee hänelle samoin. Otan kyllä kainaloon, mutta en pussailee puhki ja tunnusta maailman suurinta rakkautta.
Ajattelen samalla kun hipsutan lapseni selkää, että oonko mä huono ihminen, äitipuoli? Miksi mää en tee näin bonuksille ja tarvisko mun tehdä? Tarviiko toisen lapsia rakastaa?
Mun mielestä ei.
Tottakai mä heistä välitän ja he ovat mulle tärkeitä, mutta en mä koe samanlaista rakkautta ja kiintymystä heihin kun omaani. Tietenkään. Eihän ne ole mun lihaa ja verta, enkä ole heitä 17 tuntia synnyttänyt tähän maailmaan.
Onko se sallittu tunne? Kuka sen määrä ketä rakastat? Voiko sitä tehdä väkisin tai voinko teeskennellä?
Ei, siihen mä en lähde. Mä olen rehellinen, aito ja suora. Mun ei tarvitse esittää mitään tai tehdä mitään teennäisesti. Ja kyllä lapsetkin sellaisen aistii, jos rupeisin esittämään jotain muuta mitä mä olen. Me ollaan kasvettu yhdessä näihin rooleihin. He tietävät minkälainen aikuinen ja äitipuoli olen heille ja äiti omalleni. Järjestän kaikille kivoja juttuja, käydään shoppailemassa, leffassa, syömässä. Piirrellään, jutellaan ja tehdään kampauksia. Leivotaan ja höpistään, eniten tyttöjen kesken. Ollaan kainalokkain ja annetaan iltapusut ja halit. Pidän itseäni enemmänkin huoltaja, pidän tärkeänä että kaikki saa oikeanlaista ravintoa ja jokainen nukkuakseen riittävästi, oppivat siihen kuinka muita ihmisiä kohdellaan, katsotaan silmiin ja avataan ovi vanhemmille. Kunnioitetaan vanhempia ja muita ihmisiä.
Se on mun tapa osoittaa rakkautta. Yritän omalla tavallani kasvattaa heistä hyviä aikuisia, niitähän tässä on tarkoitus saada aikaiseksi. Yritän parhaani mukaan olla paras pahdollinen äidinmalli ja tärkeä ihminen. Tätä kaikkea, heille kaikille.
Mietin paljon, kuinka erilaista olisi, jos kaikki kolme olis mun ja mieheni yhteisiä lapsia.
Kuinka erilainen on ydinperhe vs. uusperhe. Näiden tunteiden tasapainottelua joka päivä. On sun lapset ja mun lapset. Niin se vaan on, eikä sitä mikään tosiasia muuksi muuta.
Vaikkakin alusta pitäen ollaan puhekielessä puhuttu "meidän lapsista" kaikista tasapuolisina ja samanarvoisina. Kaikille on samat säännöt ja samat rangaistukset. Kaikki komentaa kaikkia ja molemmat aikuiset on meidän perheen isä ja äiti. Mun tyttö kutsuu miestäni isäksi. Bonukset kutsuu mua nimellä ja mulle se on tosi jees. En tiedä, mua saattaisi ahdistaa jos he sanoisivat mua äidiksi. Se tuntui meidän tapauksessa teennäiseltä. En mä ole heidän äiti, enkä sen roolin päälle ole koskaan halunnut astuakaan.
Jos ajattelen asiaa toisinpäin. Ei musta tuntuisi kivalta jos mun tytär kutsuisi jotain muuta naista äidikseen.
En tällä tarkoita kuitenkaan sitä, etteikö niin voisi tehdä tai toimia. Joka perheessä voi sanoa kukin miten itselle parhaalta tuntuu, meillä tää on toiminut näin. Ja ehkä se menee parhaiten niin kuinka lapset sen itselleen ominaisekseen kokee.
Useasti mietin, pohtiiko meidän kaverit tai läheiset sitä että halutaanko me yhteisiä lapsia. Tai miksi meillä ei niitä ole. No, sehän ei kenellekään varsinaisesti kuulu, mutta mäkin mietin sitä usein. Ja me miehen kanssa ollaan väännetty ja käännetty tätä aihetta monesti. Se on tosi ristiriitainen asia ja mulle itselleni edelleen, vielä monen yhteisen vuoden jälkeenkin. Mä en oikeasti tiedä haluanko. Välillä haluan ja välillä en missään tapauksessa.
No mistä se sitten johtuu?
Se johtuu pelosta, jäänkö yksin kuten ekalla kerralla? - no en. Se että me saataisiin yhteinen lapsi, olisi varmaan kaikista asioista "helpoin juttu" meille. Meidän lapsella olisi isä joka hoitaa hommansa ja vastuunsa, sitä mun ei tarvisi pelätä, kävis kuinka tahansa.
Pystynkö ja jaksanko, olenhan melkein kymmenen vuotta vanhempi kuin viimeksi.
Kaikki pitäisi aloittaa alusta. Koko rumba, nyt jo kun muut lapset ovat sen verran isoja ja vähän enemmän itsenäisiä. Olenko siis mukavuudenhaluinen? Mutta kestääkö meidän parisuhde ja perhe-elämä sen? En halua toista erolasta. No sen spekulointi on yhtä epävarmaa, kun että sataako huomenna.
Todellisuudessa mietin järjellä sitä, "meillä on jo kolme lasta". Yksi heistä erityistä tukea ja ohjausta vaativa jolla paljon haasteita sosiaalisten suhteiden luomisessa, aistiherkkyyksiä. Motorisia taitoja harjoitellaan paljon ja liuta muita asioita jotka vievät kahden lapsen verran aikaa, vaivaa ja hermoja. Niin, ja tämä pieni viaton poika oli se minun akilleen kantapääni. Tämä sama poika, jonka vuoksi me miehen kanssa eniten riidellään. Näkemys ja kasvatus eroja. Hän ajattelee ja näkee tilanteet vahvasti vanhemman silmin ja minä kolmantena ospuolena, kuplan ulkopuolelta.
Jaksanko ja pystynkö enään äidiksi? Onko tämä syy jonka vuoksi mahdollisesti luovun tai jätän haluamatta lisää lapsia. Onko se oikein minua tai yhtälailla miestäni kohtaan? Hänhän haluaa lisää lapsia.
Tottakai mä aikuisena ihmisenä mietin näitä. Toisinaan suren sitä, että onko juuri se uusperhe syy siihen että luopuisin haaveilemasta toisesta biologisesta lapsesta, mikäli nyt edes luoja sellaisen soisi. Eihän sitäkään voi etukäteen tietää. Aina on mahdollisuus myös sille, että lasta ei tule, vaikka sitä yritettäisiin. Vai olisiko se pelkästään positiivinen asia joka hitsaisi meidät kaikki vielä lähemmäksi toisiamme, yhdistäisi ja perheyttäisi?
Voi kun olisi kristallipallo.
Mä uskon kohtaloon tosi vahvasti. Kaikki se minkä on tarkoitus tapahtua, tapahtuu!


torstai 26. syyskuuta 2019

Mitä on kiitollisuus?

Monesta asiasta kyllä saa olla kiitollinen. Kuten esimerksiksi ystävistä ja ihmisistä joita meillä on ympärillä. Valtaosa ystävistä ja tuttavista on ollut alusta asti meidän tukena ja apuna. Ollaan saatu ymmärrystä, kuuntelevia korvia ja myötätuntoa osaksemme, joka on ehdottomasti ollut tärkein asia, mitä perheen ulkopuolelta voi saada.
Kyllä meillä ystävät on perhettä! Ilman heitä, tosi moni asia olisi toisin.
Millon on ollut ystävä laittamassa makaroonilaatikkoa kiljuville lapsille, kun toinen auttaa hakeemaan uutta lipastoa joka  mun oli nyt just saatava. Vaari hakemassa lapsia tarhasta, kun molemmat vanhemmat on töissä. Joku lähtee potkiin palloo kentälle, kun äitiltä tulee savu korvista, mummu hälytetään hakeen lapsi reeneistä ja ne lukemattomat kerrat, kun lapset ovat ollut hoidossa, sillon kun iskä on keikalla...


Mä olen multitaskaaja. Sanan varsinaisessa merkityksessä. Koen olevani parhaimmillani, kun on sata rautaa tulessa ja langat omissa käsissä. Kokoajan vähän kiire ja tunne että ennekun  yksi asia on saatettu loppuun toinen on jo alkamassa. Ruuanlaitto, pyykkien lajittelu ja työpuhelu onnistuu ihan hienosti samanaikaisesti. Kolmen työkalenterin synkronointi samalla kun perunat kiehuu kattilassa ja Whatsappi laulaa, nin että jos nyt jätät vastaamasta, niin kuitti on välitön "Anneli, vastaa".
Rakastan järjestelmällisyyttä ja organisointia. Haluan että asioilla oma paikka ja järjestys.Pinneillä ja ponnareilla on omat lokerot ja astiat pitää olla kaapissa tietyillä paikoilla, ja sohvatyynyt kivasti siinä niin. Todellisuudessahan ne harvemmin on.
Se on mun valttikortti uusperheessä, ilman sitä taitoa, oltais monesti oltu väärillä raiteilla.
Tästä piirteestä johtuen, mun on erittäin vaikea pyytää apua. En tiedä miksi. En tarkoita sitä epäluottamuksena tai etteikö toinen voi tehdä asioita samoin kun itse teen. 
Mun pää vaan sanoo mulle, että kyllä mä tän hoidan. Mä pärjään kyllä.
Varmaan joku hallitsemisen ja pärjäämiseen tunnelukko melko aktiivisena, hah.


Josta päästäänkin aasiniltana siihen, että mut on kasvatettu niin. Nyt mä sen tajuan.
Aina on pitänyt pärjätä. Mitä enemmän "paska lentää käkättimeen" sitä hanakammin on kehotettu jaksaan ja pärjään. -Kyllä sä selviät.
Ensimmäiset yh-mutsivuodet. 6kk vauva kainalossa, kun lähdin sielu riekaleina entisestä elämästä, yksin koliikkivauvan kanssa. Valvotut yöt, uhmat ja kiukuttelut. -Kyllä sää pärjäät. Ero lapsen isästä, asunto-osakkeen myynti josta velkaa jäi kymmeniä tuhansia, koska millään mulla ei ollut merkitystä kun, pois on päästävä!
Uusperheen haasteet. Kaksi vuotta kestänyt oikeudenkäynti lasten elämästä, henkistä väkivaltaa, vääryyttä ja epäoikeudenmukaisuutta. Sabotointia lasten kustannuksella.
Katastrofin ainekset ovat valmiit, suhde ajautuu kriisiin.
On terapiaa, perhetyötä, sosiaalityöntekijöitä, lastesuojeluilmoituksia, neuvolaa, psygolokia, perhetyöntekijöiättä, opettajia, rehtoreita. Tittelien lista on loputon.
Masennus, hah. Se tätänykyä kansansairaudeksikin nimetty "teinien muotivillitys"? Sekö, mitä on coolia sanoa sairastavansa, kun on niin puhki ja poikki ja vähän väsyttää.
(Ei, mä en lähde nyt tähän tässä yhtään sen syvemmin).
En missään nimessä kyseenalaista tätä sairautta. "Masennus on yleinen mielenterveyden häiriö ja vakava kansanterveydellinen ongelma, joka aiheuttaa työkyvyttömyyttä".
Se on vakava asia.
Tämäkin ajatusmalli omassa päässä muuttuui vasta, kun lääkäri sen sanoi. Mä olin menossa hakemaan kilpirauhasen vajaatoiminta- diagnoosia.
Keskivaikea masennus. Ole hyvä!
Mullako? Ei voi olla, määhän olen se joka pärjää. Tosta nappia naapaan ja saikulle. Saikulle? Määhän olen yrittäjä ja mun puoliso on juuri irtisanonut itsensä päivätöistä. Ei tule kuuloonkaan..
Spodylolyysi, nikamasiirtymä, lanneranka murtunut ja välilevy tuhoutunut, "pahimmassa tapauksessa sä halvaannut" sanoi lääkäri. No ei sen kummempaa sitten.
Lähipiirin sairastuminen ja työkyvyttömyys, miehen väsymys ja uupumus, uniapnea ja keuhkosairaus, vaarin kuolema.
Ja mummu, muistisairas mummu. Oman elämäni idoli, hän on seuraava. Hänen poismenoa pelkään enemmän kun mitään. Entäs mun vanhemmat? Missä he ovat? Mun äiti ja isä, ne ihmiset joita me kaikki tarvitaan eniten maailmassa. Ne on olemassa, mutta ei sillä tasolla mitä haluaisin heidän olevan. Kipuilen näiden ihmissuhteiden kanssa heti seuraavaksi eniten, sitten erityisen bonuspojan. Siinäpä hän. Pieni ja viaton poika, mun uusperhe-elämän akilleen kantapää. Kuinka (kaikki) tämä ihmisuhde onkaan tehnyt arjesta välillä helvetillistä.
Kappas, kuinka kävikään. ASUMUSERO. Rakkaan aviomieheni 40.vuotis päivä -minä pistin nimeni vuokrasopimukseen.


Miksi aina vaan pitää pärjätä? Koska mää saan olla heikko ja hauras, vailla apua ja huolehtimista, syliä ja lämpöä. Itkeä kuin pieni vauva räkä poskella. Huutaa ja tulla lohdutetuksi. Tai saanhan mä, mutta kun en osaa. Mies sanoo mulle vähän väliä, että mulle olisi paras asia se, kun sä tulisit ja itkisit mun kainaloon.
Mistä se juontaa juurensa, se ainainen pärjääminen? Vai onko osa meistä vain sen rotuisia, pärjääjiä?


Oon vasta nyt aikuisena, ihan muutaman viime vuoden aikana ruvennut miettiin tota ja kuulosteleen omaa toimintaani. Miks mä toimin niinkun toimin. Miksi multitaskaan ja vaan pärjään? Mitä kauheampi suru tai murhe mun käsillä on, takaraivossa jyskyttää "kyllä sä pärjäät. Ei helkutti, ei mun tartte. Mä voin epäonnistua ja olla väsynyt. Surullinen ja alakuloinen, jos siltä tuntuu. Mullakin on oikeus hapertua ja lamaantua.
Vai onko, taas se ajatus sieltä tulee. En voi. Kuka pyörittää arjen kun äiti on pois pelistä. (no mies, miksei se käy?)
Leipä pitää saada pöytää. Dadlinet paukkuu..
Pitäisi oppia olemaan itselleen armollinen. Tätä mä vasta harjoittelen.


Josta päästäänkin taas  siihen kiitollisuus asiaan ja ystäviin, jolla aloitin.
Näiden elämässäni tulleiden ja olevien kokemusten myötä, olen oppinut sen, että ystävät ja läheiset ovat kultaakin kalliimpia. Ja sanomattakin selvää että se oma puoliso, se ihminen joka kanssa tätä elämää joka päivä elät.
Ne on niitä ihmissuhteita joita tulee vaalia, arvostaa ja rakastaa. Ystävät ja perhe
on kuitenkin niitä jotka ovat ikuisia. Ei kaikki, mutta ne parhaimmat. Ne joiden on tarkoitus olla ja jäädä.
Miehiä ja naisia tulee ja parisuhde voi loppua, mutta ystävyys, vanhemmuus ja sisarukset ovat ikuisia.
Pyrin siihen että olen roolikartassani hyvä ystävä. Niissä määrin kun pystyn ja kykenen.
Se on vähintä vastarakkautta mitä voin läheisilleni antaa. Yritän aina ensiksi kysyä "mitä sulle kuuluu" ja ehdottaa tapaamisia ja yhteisiä tekemisiä. Nautin suuresti kun me ystäväporukassa istutaan, parannetaan maailmaa ja jaetaan kokemuksia. Mulla on muutama erittäin hyvä ja läheinen ystävä, joiden kanssa pidän tiiviisti yhteyttä. Ihan päivittäin, kokoajan. Niillä mä jaksan eteenpäin. Aina ei löydy oikeita sanoja tai ratkaisuja, mutta tunne siitä että mua kuunnellaan ja mun asioista ollaan kiinnostuneita, saa mut tuntemaan itseni tärkeäksi.
Vanhempiani nään liian harvoin, äitiäni enemmän. Pyrin heilläkin käymään kysymässä kuulumisia, edes joskus ja silloinkin kun oma kovalevy on täynnä.
Sitten se mummu. Maailman paras mummu. Hän on hoitokodissa ja hädin tuskin tietää kuka mä olen. Oon tehnyt alitajuisesti jo pitkään surutyötä irtipäästämisestä. Me ollaan oltu aina todella läheisiä, ja hän onkin mulle kuin toinen äiti. Olen viettänyt suuren osan lapsuudestani heillä ja monet arkipäivän opit on mummulta opittuja. Olen kiitollinen, että kohta 35 vuotiaana, mulla on hänet edelleen.
Ihmissuhde ympyrään kuuluu vielä liuta sisaruksia, kolme veljeä. Kaksoset ovat kolmisen vuotta nuorempia ja perheen iltatähti, 16 vuotta nuorempi.
Heidän kanssa mulla on "ihan hyvät välit" mutta ihmissuhdetyötä  heidänkin kanssaan kehitetään. Joka kerta kun me tavataan, isosiskon roolissä "mäkätän", kun ei taaskaan teistäkään ole kuulunut. Oon viinilasin ääressä yrittänyt vanhemman sisaruksen ominaisuudessa selittää, että me ollaan muuten sitten ne tyypit, kun meidän vanhemmista aika jättää, jotka jäädään jäljelle. Että parempi olis ruveta soitteelen siskolle :D


Ihana, reipas, omatoiminen, huomaavainen, rakastava, ylivoimiasesti suurin elämäntyöni. Näin mä hänet esittelisin, itselleni kaikkein tärkeimmän, tyttäreni. Häneen mun kiitollisuus kulminoituu.
Elämäni pelastus, syy nousta sängystä ylös. Onnellinen vahinko, jos näin voi sanoa. Joka ilmoitti tulostaan juuri silloin, kun vähiten olisi pitänyt, noin yhdeksän vuotta sitten.
Yhdeksän vuotta sitten, kun minusta tuli äiti. Silloin mun elämä sai merkityksen. Se tuntui suurelta ja tuntuu edelleen. Elämään tuli tolkku ja järjestys. Ei sillä että se nyt mitenkään erityisen sekaisin olisi ollut, mutta kyllähän siinä hauskanpito ja railakkaat viikonloput näytteli suuressa osassa, töissä käytiin jotta saatiin hauskanpito kustannettua, elämä oli huoletonta eikä töiden lisäksi ollut juuri muita velvollisuuksia. Pidettiin kotibileitä ja käytiin keikoilla.
Niinkun nuorten aikuisten elämässä kuuluukin. 
Raskaus oli mun oma projekti, silloin  päätin, että tämä hoidetaan niin hyvin kuin mahdollista.
Tämä on nyt se mihin mä keskityn.
Jälkikäteen ajateltuna, näin sen juuri pitikin mennä. Kaikella on tarkoitus, uskon niin.
Mulla ei olisi mun aviomiestä eikä uusperhettä, jos mulla ei olisi mun tytärtä. Tuskin me oltais muuten tavattu. Ilman "edellistä elämää".


Vaikka elämässä on paljon harmaan sävyjä, on myös niitä värikkäitä ja kirkkaita.
Summa summarum. Muista olla kiitollinen.



keskiviikko 25. syyskuuta 2019

Mitä on (meidän) uusperhe?

Ajatus siitä, miksi lähteä kirjoittamaan blogia aiheesta uusperhe.
No,se on kytenyt pitkään mielessäni.
Mä olen aina vitsaillutkin miehelle, että kyllä tästä kaikesta pitäisi kirja kirjoittaa, tai tehdä vähintääkin realitysarja, on meinaan viihdearvoa😊

On tullut tunne siitä, että haluan mun ajatukset muuttaa sanoiksi ja tarinoiksi, viis siitä lukeeko kukaan muu, mutta ensisijaisesti terapiana omalle itselleni.
Ajatuksia ja kerrottavaa on niin paljon. Koen että some on väärä kanava lähteä purkamaan näin isoa tarinaa, saatika saada ketään samaistumaan ja ymmärtämään yhtään, kun kerrot asian sieltä, toisen täältä.
Täällä voin luvan kanssa antaa tulla. Ja nimenomaan aloittaa, ihan alusta.

Päivänvalo sille mitä uusperhe-elämä oikeasti on. Ihan suoraan puhuttuna tai kaunistelematta. Mun näkökulmasta.
 
Lehdistä, kirjoista ja somesta voi lukea tarinoita ja kokemuksia ja uusperheille on enevissä määrin vertaistukea, yhdistystoimintaa ja tapahtumia, mikä on hieno asia.
Silti liian vähän puhutaan niistä ikävistä tosiasioista joita uusperheissä, kuten missä tahansa perheissä on. 
Olenko maailman huonoin äitipuoli? Epäonnistunko? Koen epäoikeudenmukaisuutta mutta toiminko juuri itse epäoikeudenmukaisesti? Onko mun lapsi erityisempi kuin sun lapsi? Entä jos en rakasta puolisoni lapsia? Olen äiti, meidän perheessä äiti, kyllä. Mutta silti suurimmalle osalle lapsista vain "tärkeä aikuinen", täynnä velvollisuuksia, mutta ilman minkäänlaisia oikeuksia? Hetkinen, menikö tässä joku kohta väärin..
Joudunko helvettiin tälläisen mustaakin mustemman omantunnon kanssa, jota tosi usein poden omasta kykeneväisyydestäni ja riittämättömyydestäni.
Paljon vuodatettuja kyyneleitä, pettymyksiä, epäonnistumista, erimielisyyttä, sairastumista, masennusta, ianikuisia oikeudenkäynti taisteluita. Huoltajuusriitaa, asumusero sekä erityislapsen tuomat sudenkuopat.



Uusperhe on paljon hyvää ja ihanaa, antoisaa ja opettavaa. Usein kyllä koen myös voimakkaita tunteita onnistumisesta ja siitä, mihin kaikkeen pystynkään ja mitä me yhdessä ollaan saatu aikaan. Me ollaan yhdessä tehty parhaamme, niillä eväillä ja voimavaroilla joita meillä on antaa. Me ollaan rakennettu ihan oma tapa selvitä.

Kaikki lapset on fyysisesti terveitä, heillä on koti, ruokaa pöydässä ja puhtaat vaatteet päällä. joka päivä pussataan ja halataan. Perhepalavereita pyritään pitämään säännöllisen väliajoin ja leffailta on joka lauantai :)


Uusperhe-elämä on ennen kaikkea haastavaa, moniulotteista, kiireistä, hektistä, raskasta ja kuluttavaa.
Ilon, naurun ja rakkauden lisäksi se on vaatinut hittovie myös paljon huumoria ja hulluutta, ei saakeli, eihän tässä olis pää kestänyt muuten.
Onneksi sitä on ollut, toivottavasti on jatkossakin. Välillä kun tekisi mieli itkeä- töissä päivä venyy, päivällinen on jäänyt ruokakauppaan, bensa on loppu ja lapsen harrastukseen piti jo eilen tehdä mokkapaloja, mies kertoo kotio päästyäsi että koulusta soitettiin, että poika oli piilottanut lumihankeen nuppineuloja- tekis mieli kääntyä ovelta ja lähteä vetään. Mennä pois, piiloon ja pakoon tätä katastrofia.

 
Meidän tarinaan lisävärejä tuo se, että koko homma alkoi jokseenkin erikoisesti, niipersnaspers päivänvalon kestävän tarinan.
Mutta kuitenki vilpittömästi rakkauden pohjalle, tästä syystä en myöskään ole hävennyt tai katunut sitä, että annoin tän kaiken viedä mennessään. Minkä sä sille teet, jos rakastut toiseen ihmiseen?
Katkerien ex-puolisoiden eli lasten toisten vanhempien värittämänä, vihan ja kiusanteon ympärille, jossa kaiken eniten kärsivät, lapset.
Ne pienet ja viattomat, jotka vähiten voivat vaikuttaa yhtään mihinkään.
Tummia sävyjä perhe-elämään voi  aiheuttaa henkinen ja fyysinen väkivalta, mielenterveysongelmat, erilaiset riippuvuudet, häiritä, yhteistyökyvyttömyys ja valitettavasti osa näistä koskettaa myös meidän perhettä.

Eihän meillä ollut hajuakaan siitä mihin me oltiin ryhdytty. Me vaan rakastettiin niin älyttömästi, etten edes muista töissä käyneeni.
En myöskään koskaan ollut ajatellut, että musta tulisi äitipuoli jonkun muun lapsille.
Näinhän meistä valtaosa ajattelee:
En mä ota miestä jolla on lapsia.
Ja paskanmarjat. Kyllähän sä otat. Kun rakastut ja koet jotain äärimmäistä. Sen rakkauden lisäksi, sanomatonta sielunkumppanuutta, yhteyttä ja intohimoa toiseen ihmiseen. Ja samaan aikaan saat sitä kaikkea, samalla mitalla takaisin.
Sulla on tunne, jota et ole koskaan ennen kokenut näin. Se saa sut tekeen ihan mitä vaan. Se tunne kantaa sua ja sumentaa todellisuutta. Vai pehmentää faktoja, kuinka sen nyt sanois😊
Kuka sitä nyt ei haluaisi ydinperhettä, sitä ihanaa idylliä jossa kaikki rakkauden hedelmät ovat sun ja puolisosi yhteisiä, teidän kahden geeneistä, hyvine - ja huonoine puolineen.
Mutta kuten tiedetään, niin se elämä ei aina mene. Vaikka sitä kuinka etukäteen suunnittelee. Välillä joku muu ohjailee sun elämän käsikirjoitusta, vaikka itse oletkin tarinan päähenkilö.

Uusperheen perustana on rakkaus.
Ja tietenkin rakkaus, mikäs muukaan?
Kuten kaikissa parisuhteissa ja ydinperheissäkin. Mutta uusperheessä sitä pitää vielä olla piirun verran enemmän, lisäksi halua ja tahtoa. Ihan helvetisti. Näin sanon vain oman kokemukseni pohjalta. Toki nää samat ainekset tarvitaan ihan yhtälailla ydinperheeseenkin.
Väitän kuitenkin, että helpompaa olisi lähteä uusperheestä, jos rakkaus loppuu tai katoaa. Tai jos parisuhde saa parantumattoman kolhun.
Kun ei yhteisiä lapsia ole- sen on oltava helpompaa.
Vai onko?
Sitä valitettavan usein näkee ja kuulee ydinperheistä, jossa ollaan vaan "lasten takia".
Näin ei varmaan tulisi uus perheessä toimittua, paitsi jos siihen syntyisi yhteisiä lapsia.
Valehtelisin jos väittäisin, että en olis koskaan miettinyt tota asiaa.
Mihin mää oon lähtenyt? Hulluhan mää oon. Kestän tätä kaikkea vuosi toisensa perään. Välillä ajattelen seuraavani huonoa lätkäpeliä, jossa kiekko liukuu kokoajan omaan maaliin.
No kestän ja kestän. Miten sen nyt ottaa. Tosi monta vuotta kestikin, ilman että kolhun kolhua näkyi missään. Olin niin LOVE, (ja oon tietty edelleen) että antaa tulla vaan. Sädehdin, voin hyvin, olin ihana ja kaunis. Ja laihakin vielä.
Toista se on nykyään, jäljet on jäänyt😂

Ja sitten. Ensimmäinen "nollasta sataan-fiilis."
Uuden kodin ihanuus, ihanan uusperheen kanssa, ihanaisessa aurinkoisessa lauantaiaamussa- puolison exä, bonuslasten äiti seisoo teidän tuulikaapissa, kun oot tulossa keitteleen aamukahvia.
Tässä mä nyt olen. Tän ajatuksen ja kokemuksen keskellä. Mun kodissa on vieras nainen. Ensimmäisiä hetkiä kun kävi vieno ajatus mielessä MIHIN MÄ OON RYHTYNYT, TÄTÄKÖ ON UUSPERHE??
 

tiistai 24. syyskuuta 2019

Miten meistä tuli meidän perhe. Uusperhe.

Tämä onkin se hassuin osuus, tai asian sanoittaminen mahdollisimman ymmärrettäväksi, kun lähtökohdat uusperheen aloitukselle -sekä meidän parisuhteelle, olivat jokseenkin erikoiset, haastavat ja näin jälkikäteen ajateltuna, "aivan hullun hommaa".
Me ollaan mieheni kanssa oltu alkujaan ihan vain ystäviä ja oikeasti ihan vain ystäviä.
Ei mitään sen kummempaa. Tarkemmin sanottuna, perhetuttuja.
Molemmilla oli vereslihalla olevat ihmissuhteet, loppuunkuluneet ja henkisesti päättyneet kotiolot taustalla.
Dramaattisen tilanteesta teki se, että me tosiaan oltiin kaikki tuttuja jopa ystäviä.
Näissä edellisen elämän ihmissuhteissa, tarkennan.
Niin siinä sitten kävi. Se vanhanaikainen tarina. Elokuvista tuttu juttu.
Rakastuminen, siihen kaikista kiellettyimpään hedelmään. 
Ei helvetti.
Joku korkeampi voima oli tämän tarinan tarkoittanut syntymään. Pakostakin.
Siitä se sitten lähti.
Pikkuhiljaa toiseen tutustuen ja samalla maailman suurinta rakkautta salaten.
Näin mentiin monta kuukautta.
Se oli hetki, kun piti elämässä miettiä, että mitä helvettiä täällä nyt tapahtuu?
En mä halua satuttaa ketään. Se oli eka ajatus. En ketään. Mutta tieto siitä, että niin tulee joka tapauksessa käymään. Teen mä niin tai näin.
Piti miettiä mitä minä oikeasti haluan elämältä? Ja minkälaisen elämän haluan tarjota mun lapselle.
Onnellisen, tottakai!
Sitä kohti on mentävä, käy tässä kuinka tahansa. Ja etukäteen ei voi tietää, mitä huomenna tapahtuu joten yritettävä on.
Me tehtiin päätös. Ottaa vastaan mitä tahansa, jotta meidän välinen rakkaus ja sielunkumppanuus saisi päivänvalon.
Se oli molemmille selvää.
Se tuntui vihdoin oikealta. Tietämättä siinä kohtaa mihin me oikeastaan ollaan ryhtymässä.
Me ja kolme alle kolmevuotiasta lasta.
Edellisen elämän ihmissuhteet olisi jotenkin kunnialla päätettävä, säilyttäen vanhemmuus yhdessä yhteisiin lapsiin, onko se edes mahdollista?
Siinä me sitten oltiin kaksin.
Tai oikeastaan viisisteen.
Uusi sivu kääntymässä elämän tarinassa. Tietämättä yhtään että mitä pitäisi tehdä ja mistä aloittaa.
Alusta asti oli selvää, että se mitä tehdään ja päätetään pitää olla lasten etu edellä. He ovat ne jotka vähiten saavat tästä suuresta elämänmuutoksesta kärsiä. Päinvastoin, tällä halutaan pelkkää hyvää, ihan kaikille.
Tuli syksy, kun tämän valinnan ja rakkauden kanssa piti tulla päivänvaloon. Selkäsuorana, mitä me halutaan, sen takana myös seistään. Vaikka koko maailma kääntyisi meitä vastaan, me ollaan ja pysytään. Näiden lähtökohtien johdosta, me varmaan ollaan edelleenkin yhdessä. Se oli käsittämättömän suurta ja voimakasta. Tahtoa ja halua. Rakkautta.
Me muutettiin vihdoin yhteen.
Mun tyttö on alusta asti asunut meillä ja miehen lapset ovat vuoroviikoin.
Lapset tiesivät ja tunsivat toisensa, nuoresta iästään huolimatta. Joten he ovat tulleet alusta asti loistavasti toimeen. Kaksi saman ikäistä tyttöä ja kaksi vuotta nuorempi poika. Kaikki meni kokoajan tosi hyvin.
Todellisuudessa me oltiin niin vaaleanpunaisessa sydämen muotoisessa pilvessä, ettei muutamaan ekaan vuoteen edes tajuttu, kuinka synkkä se realismi sen hattarapilven ulkopuolella onkaan.
Mutta se pilvi suojeli ja lujitti meitä. Jos me oltais nähty, mitä sen ulkopuolella on, tai mitä sillä puolella tapahtuu tulevaisuudessa, ei me tähän hommaan varmaan oltais lähdetty. Tai minä ainakaan.
Nyt me ollaan oltu jo vuosia yhdessä. Pian neljä niistä naimisissa. Meillä on ihana oma talo jossa on tilaa ja lääniä temmeltää. Lapset on koululaisia. Tytöt käyvät kolmatta luokkaa ja poika aloitti juuri ekaluokan. Järjestely on edelleen sama.
Mun tyttö asuu meillä ja miehen lapset on meillä joka toinen viikko. Tosin miehen lapset asuvat vuoroviikot toisessa kaupungissa ja käyvät siellä myös koulua, joka tuo omat lisähaasteet meidän arkeen.
Yhteisiä lapsia meillä ei siis ole, ja vain luoja tietää tuleekokaan koskaan.
Karvalapsia on, Tuksu ja puolikas Fanni. Tukiainen on sata vuotta vanha kotikissa, joka on hyvin oman arvonsa tunteva, Fanni puolestaan maailman sydämellisin Rotweiller-tyttö, joka rakastaa kaikkia. Ja kaikki sitä.
Hänen pääasiallinen postiosoite on kälyni perheessä, tyttäreni allergian vuoksi.
Meidän Perhe ei myöskään olisi meidän perhe, ilman lähipiiriä sekä sanomattoman ihania ystäviä, joita ympärillämme on. Näiden naisten voima ja tuki on se jolla mennään monesta harmaasta päivästä eteenpäin.

Rakentuuko uusperhe-elämä parisuhteen varaan?

Uusperheessä parisuhde ja vanhemmuus alkavat yhtä aikaa ja arki alkaa suhteessa todella nopeasti. Meidän tapauksessa "kuherruskuukausi&...