Mitä on kiitollisuus?

Monesta asiasta kyllä saa olla kiitollinen. Kuten esimerksiksi ystävistä ja ihmisistä joita meillä on ympärillä. Valtaosa ystävistä ja tuttavista on ollut alusta asti meidän tukena ja apuna. Ollaan saatu ymmärrystä, kuuntelevia korvia ja myötätuntoa osaksemme, joka on ehdottomasti ollut tärkein asia, mitä perheen ulkopuolelta voi saada.
Kyllä meillä ystävät on perhettä! Ilman heitä, tosi moni asia olisi toisin.
Millon on ollut ystävä laittamassa makaroonilaatikkoa kiljuville lapsille, kun toinen auttaa hakeemaan uutta lipastoa joka  mun oli nyt just saatava. Vaari hakemassa lapsia tarhasta, kun molemmat vanhemmat on töissä. Joku lähtee potkiin palloo kentälle, kun äitiltä tulee savu korvista, mummu hälytetään hakeen lapsi reeneistä ja ne lukemattomat kerrat, kun lapset ovat ollut hoidossa, sillon kun iskä on keikalla...


Mä olen multitaskaaja. Sanan varsinaisessa merkityksessä. Koen olevani parhaimmillani, kun on sata rautaa tulessa ja langat omissa käsissä. Kokoajan vähän kiire ja tunne että ennekun  yksi asia on saatettu loppuun toinen on jo alkamassa. Ruuanlaitto, pyykkien lajittelu ja työpuhelu onnistuu ihan hienosti samanaikaisesti. Kolmen työkalenterin synkronointi samalla kun perunat kiehuu kattilassa ja Whatsappi laulaa, nin että jos nyt jätät vastaamasta, niin kuitti on välitön "Anneli, vastaa".
Rakastan järjestelmällisyyttä ja organisointia. Haluan että asioilla oma paikka ja järjestys.Pinneillä ja ponnareilla on omat lokerot ja astiat pitää olla kaapissa tietyillä paikoilla, ja sohvatyynyt kivasti siinä niin. Todellisuudessahan ne harvemmin on.
Se on mun valttikortti uusperheessä, ilman sitä taitoa, oltais monesti oltu väärillä raiteilla.
Tästä piirteestä johtuen, mun on erittäin vaikea pyytää apua. En tiedä miksi. En tarkoita sitä epäluottamuksena tai etteikö toinen voi tehdä asioita samoin kun itse teen. 
Mun pää vaan sanoo mulle, että kyllä mä tän hoidan. Mä pärjään kyllä.
Varmaan joku hallitsemisen ja pärjäämiseen tunnelukko melko aktiivisena, hah.


Josta päästäänkin aasiniltana siihen, että mut on kasvatettu niin. Nyt mä sen tajuan.
Aina on pitänyt pärjätä. Mitä enemmän "paska lentää käkättimeen" sitä hanakammin on kehotettu jaksaan ja pärjään. -Kyllä sä selviät.
Ensimmäiset yh-mutsivuodet. 6kk vauva kainalossa, kun lähdin sielu riekaleina entisestä elämästä, yksin koliikkivauvan kanssa. Valvotut yöt, uhmat ja kiukuttelut. -Kyllä sää pärjäät. Ero lapsen isästä, asunto-osakkeen myynti josta velkaa jäi kymmeniä tuhansia, koska millään mulla ei ollut merkitystä kun, pois on päästävä!
Uusperheen haasteet. Kaksi vuotta kestänyt oikeudenkäynti lasten elämästä, henkistä väkivaltaa, vääryyttä ja epäoikeudenmukaisuutta. Sabotointia lasten kustannuksella.
Katastrofin ainekset ovat valmiit, suhde ajautuu kriisiin.
On terapiaa, perhetyötä, sosiaalityöntekijöitä, lastesuojeluilmoituksia, neuvolaa, psygolokia, perhetyöntekijöiättä, opettajia, rehtoreita. Tittelien lista on loputon.
Masennus, hah. Se tätänykyä kansansairaudeksikin nimetty "teinien muotivillitys"? Sekö, mitä on coolia sanoa sairastavansa, kun on niin puhki ja poikki ja vähän väsyttää.
(Ei, mä en lähde nyt tähän tässä yhtään sen syvemmin).
En missään nimessä kyseenalaista tätä sairautta. "Masennus on yleinen mielenterveyden häiriö ja vakava kansanterveydellinen ongelma, joka aiheuttaa työkyvyttömyyttä".
Se on vakava asia.
Tämäkin ajatusmalli omassa päässä muuttuui vasta, kun lääkäri sen sanoi. Mä olin menossa hakemaan kilpirauhasen vajaatoiminta- diagnoosia.
Keskivaikea masennus. Ole hyvä!
Mullako? Ei voi olla, määhän olen se joka pärjää. Tosta nappia naapaan ja saikulle. Saikulle? Määhän olen yrittäjä ja mun puoliso on juuri irtisanonut itsensä päivätöistä. Ei tule kuuloonkaan..
Spodylolyysi, nikamasiirtymä, lanneranka murtunut ja välilevy tuhoutunut, "pahimmassa tapauksessa sä halvaannut" sanoi lääkäri. No ei sen kummempaa sitten.
Lähipiirin sairastuminen ja työkyvyttömyys, miehen väsymys ja uupumus, uniapnea ja keuhkosairaus, vaarin kuolema.
Ja mummu, muistisairas mummu. Oman elämäni idoli, hän on seuraava. Hänen poismenoa pelkään enemmän kun mitään. Entäs mun vanhemmat? Missä he ovat? Mun äiti ja isä, ne ihmiset joita me kaikki tarvitaan eniten maailmassa. Ne on olemassa, mutta ei sillä tasolla mitä haluaisin heidän olevan. Kipuilen näiden ihmissuhteiden kanssa heti seuraavaksi eniten, sitten erityisen bonuspojan. Siinäpä hän. Pieni ja viaton poika, mun uusperhe-elämän akilleen kantapää. Kuinka (kaikki) tämä ihmisuhde onkaan tehnyt arjesta välillä helvetillistä.
Kappas, kuinka kävikään. ASUMUSERO. Rakkaan aviomieheni 40.vuotis päivä -minä pistin nimeni vuokrasopimukseen.


Miksi aina vaan pitää pärjätä? Koska mää saan olla heikko ja hauras, vailla apua ja huolehtimista, syliä ja lämpöä. Itkeä kuin pieni vauva räkä poskella. Huutaa ja tulla lohdutetuksi. Tai saanhan mä, mutta kun en osaa. Mies sanoo mulle vähän väliä, että mulle olisi paras asia se, kun sä tulisit ja itkisit mun kainaloon.
Mistä se juontaa juurensa, se ainainen pärjääminen? Vai onko osa meistä vain sen rotuisia, pärjääjiä?


Oon vasta nyt aikuisena, ihan muutaman viime vuoden aikana ruvennut miettiin tota ja kuulosteleen omaa toimintaani. Miks mä toimin niinkun toimin. Miksi multitaskaan ja vaan pärjään? Mitä kauheampi suru tai murhe mun käsillä on, takaraivossa jyskyttää "kyllä sä pärjäät. Ei helkutti, ei mun tartte. Mä voin epäonnistua ja olla väsynyt. Surullinen ja alakuloinen, jos siltä tuntuu. Mullakin on oikeus hapertua ja lamaantua.
Vai onko, taas se ajatus sieltä tulee. En voi. Kuka pyörittää arjen kun äiti on pois pelistä. (no mies, miksei se käy?)
Leipä pitää saada pöytää. Dadlinet paukkuu..
Pitäisi oppia olemaan itselleen armollinen. Tätä mä vasta harjoittelen.


Josta päästäänkin taas  siihen kiitollisuus asiaan ja ystäviin, jolla aloitin.
Näiden elämässäni tulleiden ja olevien kokemusten myötä, olen oppinut sen, että ystävät ja läheiset ovat kultaakin kalliimpia. Ja sanomattakin selvää että se oma puoliso, se ihminen joka kanssa tätä elämää joka päivä elät.
Ne on niitä ihmissuhteita joita tulee vaalia, arvostaa ja rakastaa. Ystävät ja perhe
on kuitenkin niitä jotka ovat ikuisia. Ei kaikki, mutta ne parhaimmat. Ne joiden on tarkoitus olla ja jäädä.
Miehiä ja naisia tulee ja parisuhde voi loppua, mutta ystävyys, vanhemmuus ja sisarukset ovat ikuisia.
Pyrin siihen että olen roolikartassani hyvä ystävä. Niissä määrin kun pystyn ja kykenen.
Se on vähintä vastarakkautta mitä voin läheisilleni antaa. Yritän aina ensiksi kysyä "mitä sulle kuuluu" ja ehdottaa tapaamisia ja yhteisiä tekemisiä. Nautin suuresti kun me ystäväporukassa istutaan, parannetaan maailmaa ja jaetaan kokemuksia. Mulla on muutama erittäin hyvä ja läheinen ystävä, joiden kanssa pidän tiiviisti yhteyttä. Ihan päivittäin, kokoajan. Niillä mä jaksan eteenpäin. Aina ei löydy oikeita sanoja tai ratkaisuja, mutta tunne siitä että mua kuunnellaan ja mun asioista ollaan kiinnostuneita, saa mut tuntemaan itseni tärkeäksi.
Vanhempiani nään liian harvoin, äitiäni enemmän. Pyrin heilläkin käymään kysymässä kuulumisia, edes joskus ja silloinkin kun oma kovalevy on täynnä.
Sitten se mummu. Maailman paras mummu. Hän on hoitokodissa ja hädin tuskin tietää kuka mä olen. Oon tehnyt alitajuisesti jo pitkään surutyötä irtipäästämisestä. Me ollaan oltu aina todella läheisiä, ja hän onkin mulle kuin toinen äiti. Olen viettänyt suuren osan lapsuudestani heillä ja monet arkipäivän opit on mummulta opittuja. Olen kiitollinen, että kohta 35 vuotiaana, mulla on hänet edelleen.
Ihmissuhde ympyrään kuuluu vielä liuta sisaruksia, kolme veljeä. Kaksoset ovat kolmisen vuotta nuorempia ja perheen iltatähti, 16 vuotta nuorempi.
Heidän kanssa mulla on "ihan hyvät välit" mutta ihmissuhdetyötä  heidänkin kanssaan kehitetään. Joka kerta kun me tavataan, isosiskon roolissä "mäkätän", kun ei taaskaan teistäkään ole kuulunut. Oon viinilasin ääressä yrittänyt vanhemman sisaruksen ominaisuudessa selittää, että me ollaan muuten sitten ne tyypit, kun meidän vanhemmista aika jättää, jotka jäädään jäljelle. Että parempi olis ruveta soitteelen siskolle :D


Ihana, reipas, omatoiminen, huomaavainen, rakastava, ylivoimiasesti suurin elämäntyöni. Näin mä hänet esittelisin, itselleni kaikkein tärkeimmän, tyttäreni. Häneen mun kiitollisuus kulminoituu.
Elämäni pelastus, syy nousta sängystä ylös. Onnellinen vahinko, jos näin voi sanoa. Joka ilmoitti tulostaan juuri silloin, kun vähiten olisi pitänyt, noin yhdeksän vuotta sitten.
Yhdeksän vuotta sitten, kun minusta tuli äiti. Silloin mun elämä sai merkityksen. Se tuntui suurelta ja tuntuu edelleen. Elämään tuli tolkku ja järjestys. Ei sillä että se nyt mitenkään erityisen sekaisin olisi ollut, mutta kyllähän siinä hauskanpito ja railakkaat viikonloput näytteli suuressa osassa, töissä käytiin jotta saatiin hauskanpito kustannettua, elämä oli huoletonta eikä töiden lisäksi ollut juuri muita velvollisuuksia. Pidettiin kotibileitä ja käytiin keikoilla.
Niinkun nuorten aikuisten elämässä kuuluukin. 
Raskaus oli mun oma projekti, silloin  päätin, että tämä hoidetaan niin hyvin kuin mahdollista.
Tämä on nyt se mihin mä keskityn.
Jälkikäteen ajateltuna, näin sen juuri pitikin mennä. Kaikella on tarkoitus, uskon niin.
Mulla ei olisi mun aviomiestä eikä uusperhettä, jos mulla ei olisi mun tytärtä. Tuskin me oltais muuten tavattu. Ilman "edellistä elämää".


Vaikka elämässä on paljon harmaan sävyjä, on myös niitä värikkäitä ja kirkkaita.
Summa summarum. Muista olla kiitollinen.