Äiti vs. äitipuoli

Pikkutyttönä sitä ajatteli että haluan paljon lapsia. Ajatus, mikä varmasti monella tytöllä lapsena on.
Musta tulee suurperheen pullantuoksuinen äiti.
Olin mieltänyt itseni aina äidilliseksi, rakastavaksi, lämpöiseksi jolla on monta OMAA lasta.
Äitikin aina sanoi mulle, kun teinihöyryissäni koettelin hänen hermokapasiteettiaan, olin oikea "pissis" että toivottavasti sää saat ainakin viis tyttöö, niin saat maistaa omaa lääkettäs.

No ei tullu viittä tyttöä, tuli jotain ihan muuta.
Yksi tyttö, joka on kyllä koetellut alusta sen verran että tiedän nyt mitä äitini aikanaan tarkoitti.
Ja sitten kaksi bonuslasta. Puff.

Yhdeksän vuotias tyttöni -kuten myös bonustyttö, kulkee "adduissa", valitsee aamuisin itse vaatteensa, on hyvin tietoinen miten hiukset pitää olla.
Kaikilla on tiktokit, whatsappit, squisit ja slimet. Älä ragee, lol ja mitä näitä nyt on.
Kauhistelen jo etukäteen pian alkavaa taistelua ulkohousujen käytöstä, koska "ei muillakaan oo".
Taannoin hänen syntymäpäivillään, kun oli toistakymmentä kaveria kutsuttu koolle, intouduin siinä tanssahtelemaan jonkun minulle vieraan nykyartistin tahdittamana, lapsi sanoi "äiti, lopeta sä oot nolo".
Usein puhun myös meidän kissalle (joo, olen ehkä oikeasti nolo), kuulen kun lapsi sanoo kylässä olevalle kaverilleen, "älä välitä, mun äiti on vähän outo".

Palaan miettii itseäni nuorena. Mä en varmaan tehnyt mitään noista yhdeksän vanhana. Tai sanonut mun äitiä noloksi (se aika tuli hiukan myöhemmin). Vaikka muistan yhdenkin kerran joka jostain syystä on painautunut verkkokalvoilleni

Kaveri tulee kysymään mua ulos, äiti avaa oven violetin värisissä jumppatrikoissa, jossa päällä strigimallinen body. Voi hyvä luoja, nyt kun sitä mietin..Mut se oli sillon in.

Täytyy oikein miettiä mitä silloin tehtiin kun itse olin kolmosella. No sen muistan että haalarissa ja kypärämyssyssä mentiin. KYPÄRÄMYSSY, APUA! Eikö vauvoilla pidetä sellaisia? Ei varman niilläkään enään.
No, ei se silloin ollu mitenkään outoa tai naurettavaa. Kaikilla semmoset oli. Ja kolitsipuku. Ei ollu puhelimia tai muitakaan älylaitteita. Painettiin pihoilla aamusta iltaan, syömässä oli pakko välillä käydä.

Toista se on nykyään.
Kyllä maailma muuttuu kokoajan. Nyt itse vanhenpana huomaa, kuinka 25 vuodessa moni asia on tosi erilaista. Huomaan tasapainottelevani tämän asian kanssa usein. Kyllä toivoisin että meillä katteltas vaikka muumeja tai leikkisivät vielä barbeilla. Sen sijaan, varsinkin tytöt, on paljon tietoisempia asioista nuorempana, kun mitä itse on samanikäisenä ollut. Onko se sitten hyvä vai huono asia. Varmasti molempia.

Niin ja siihen äitiyteen.
Käytännössä koen olevani kolmen lapsen äiti. Vaikka biologisesti olen sitä yhdelle. Uusperheessä tämä on se asia johon et voi itse vaikuttaa.
Äitipuolena rooli, se on tosi epäreilu rooli. Rooli josta harvemmin kukaan tulee taputteleen olkapäälle, että hienosti sää vedät. Päinvastoin omassa ajatuksissa tunnen olevani usein huono ja epäonnistunut.
Nuo ei-biologiset lapset, saisivat he varmasti paremmankin. Miksi niitten isä on just mun kanssa?
Sun tehtävä on kuitenkin laittaa ruokaa ihan kaikille, pestä ihan kaikkien lasten(ja ostaa) vaatteet, toimia sairaanhoitajana, kuskina ja kasvattajana, ihan kaikille. Hyväksyä, myös ne ärsyttävät piirteet ja sietää silmien pyörittelyä, kun eteen laitetaan 'ei just sitä sun lempiruokaa'. Voin kertoa että jos se on vaikeaa oman lapsen kanssa, niin se on potenssiin tuhat bonusten kanssa.
Pure hammasta.
Edelleen noi vaatteet lojuu keskellä lattiaa, vaikka juuri sanoin siitä. Bonukset juoksee aamu seittemältä ympäri taloo kun matikankirja jäi ylös ja multa puuttuu sukat. Sormikkaat!?? -no ne on siellä mihin sä olet ne laittanut. Samoten kengät. Poika poraa räkä poskella kun isänsä hoputtaa. Homma kun ei toimi. Poika ei jaksa, on väsynyt ja veltto. Keskittyminen herpaantuu kun pitäisi laittaa kenkiä jalkaan, katse harhailee jossain ja ajatus on tyhjä. Minä hoputan, isänsä hoputtaa, minä ärsyynnyn, isänsä lähtee ovesta ulos ja huutaa että auto lähtee nyt. Koulu alkaa 17 minuutin päästä ja matka ottaa aika tarkasti 25minuuttia aamuruuhkassa.

Kun tää joka aamunen rumba on juostu, siitäkin huolimatta, että oot joka ikinen päivä sanonut noin tuhat kertaa, että laittakaa kaikki vaatteet ja tavarat illalla valmiiksi, huikkaan ulko-ovesta kun auto jo liikkuu, toisen bonuksen reppu jäi.
Huhhuh. Laitan oven kiinni.
On hiljasta. Vain minä ja mun lapsi (joka lähtee myöhemmin kouluun) jäädään kotiin. Nyt mä tunnen rauhan.
Nyt mun sieluni valtaa hyvänolon tunne ja rakkaus. Nyt voin halailla ja pussailla mun lasta, mielinmäärin, ilman että mun tarvii miettiä voinko tehdä niin muiden läsnäollessa. Mitä bonus ajattelee, jos en tee hänelle samoin. Otan kyllä kainaloon, mutta en pussailee puhki ja tunnusta maailman suurinta rakkautta.

Ajattelen samalla kun hipsutan lapseni selkää, että oonko mä huono ihminen, äitipuoli? Miksi mää en tee näin bonuksille ja tarvisko mun tehdä? Tarviiko toisen lapsia rakastaa?
Mun mielestä ei.
Tottakai mä heistä välitän ja he ovat mulle tärkeitä, mutta en mä koe samanlaista rakkautta ja kiintymystä heihin kun omaani. Tietenkään. Eihän ne ole mun lihaa ja verta, enkä ole heitä 17 tuntia synnyttänyt tähän maailmaan.
Onko se sallittu tunne? Kuka sen määrä ketä rakastat? Voiko sitä tehdä väkisin tai voinko teeskennellä?
Ei, siihen mä en lähde. Mä olen rehellinen, aito ja suora. Mun ei tarvitse esittää mitään tai tehdä mitään teennäisesti. Ja kyllä lapsetkin sellaisen aistii, jos rupeisin esittämään jotain muuta mitä mä olen. Me ollaan kasvettu yhdessä näihin rooleihin. He tietävät minkälainen aikuinen ja äitipuoli olen heille ja äiti omalleni. Järjestän kaikille kivoja juttuja, käydään shoppailemassa, leffassa, syömässä. Piirrellään, jutellaan ja tehdään kampauksia. Leivotaan ja höpistään, eniten tyttöjen kesken. Ollaan kainalokkain ja annetaan iltapusut ja halit. Pidän itseäni enemmänkin huoltaja, pidän tärkeänä että kaikki saa oikeanlaista ravintoa ja jokainen nukkuakseen riittävästi, oppivat siihen kuinka muita ihmisiä kohdellaan, katsotaan silmiin ja avataan ovi vanhemmille. Kunnioitetaan vanhempia ja muita ihmisiä.
Se on mun tapa osoittaa rakkautta. Yritän omalla tavallani kasvattaa heistä hyviä aikuisia, niitähän tässä on tarkoitus saada aikaiseksi. Yritän parhaani mukaan olla paras pahdollinen äidinmalli ja tärkeä ihminen. Tätä kaikkea, heille kaikille.

Mietin paljon, kuinka erilaista olisi, jos kaikki kolme olis mun ja mieheni yhteisiä lapsia.
Kuinka erilainen on ydinperhe vs. uusperhe. Näiden tunteiden tasapainottelua joka päivä. On sun lapset ja mun lapset. Niin se vaan on, eikä sitä mikään tosiasia muuksi muuta.
Vaikkakin alusta pitäen ollaan puhekielessä puhuttu "meidän lapsista" kaikista tasapuolisina ja samanarvoisina. Kaikille on samat säännöt ja samat rangaistukset. Kaikki komentaa kaikkia ja molemmat aikuiset on meidän perheen isä ja äiti. Mun tyttö kutsuu miestäni isäksi. Bonukset kutsuu mua nimellä ja mulle se on tosi jees. En tiedä, mua saattaisi ahdistaa jos he sanoisivat mua äidiksi. Se tuntui meidän tapauksessa teennäiseltä. En mä ole heidän äiti, enkä sen roolin päälle ole koskaan halunnut astuakaan.
Jos ajattelen asiaa toisinpäin. Ei musta tuntuisi kivalta jos mun tytär kutsuisi jotain muuta naista äidikseen.
En tällä tarkoita kuitenkaan sitä, etteikö niin voisi tehdä tai toimia. Joka perheessä voi sanoa kukin miten itselle parhaalta tuntuu, meillä tää on toiminut näin. Ja ehkä se menee parhaiten niin kuinka lapset sen itselleen ominaisekseen kokee.

Useasti mietin, pohtiiko meidän kaverit tai läheiset sitä että halutaanko me yhteisiä lapsia. Tai miksi meillä ei niitä ole. No, sehän ei kenellekään varsinaisesti kuulu, mutta mäkin mietin sitä usein. Ja me miehen kanssa ollaan väännetty ja käännetty tätä aihetta monesti. Se on tosi ristiriitainen asia ja mulle itselleni edelleen, vielä monen yhteisen vuoden jälkeenkin. Mä en oikeasti tiedä haluanko. Välillä haluan ja välillä en missään tapauksessa.
No mistä se sitten johtuu?
Se johtuu pelosta, jäänkö yksin kuten ekalla kerralla? - no en. Se että me saataisiin yhteinen lapsi, olisi varmaan kaikista asioista "helpoin juttu" meille. Meidän lapsella olisi isä joka hoitaa hommansa ja vastuunsa, sitä mun ei tarvisi pelätä, kävis kuinka tahansa.
Pystynkö ja jaksanko, olenhan melkein kymmenen vuotta vanhempi kuin viimeksi.
Kaikki pitäisi aloittaa alusta. Koko rumba, nyt jo kun muut lapset ovat sen verran isoja ja vähän enemmän itsenäisiä. Olenko siis mukavuudenhaluinen? Mutta kestääkö meidän parisuhde ja perhe-elämä sen? En halua toista erolasta. No sen spekulointi on yhtä epävarmaa, kun että sataako huomenna.
Todellisuudessa mietin järjellä sitä, "meillä on jo kolme lasta". Yksi heistä erityistä tukea ja ohjausta vaativa jolla paljon haasteita sosiaalisten suhteiden luomisessa, aistiherkkyyksiä. Motorisia taitoja harjoitellaan paljon ja liuta muita asioita jotka vievät kahden lapsen verran aikaa, vaivaa ja hermoja. Niin, ja tämä pieni viaton poika oli se minun akilleen kantapääni. Tämä sama poika, jonka vuoksi me miehen kanssa eniten riidellään. Näkemys ja kasvatus eroja. Hän ajattelee ja näkee tilanteet vahvasti vanhemman silmin ja minä kolmantena ospuolena, kuplan ulkopuolelta.
Jaksanko ja pystynkö enään äidiksi? Onko tämä syy jonka vuoksi mahdollisesti luovun tai jätän haluamatta lisää lapsia. Onko se oikein minua tai yhtälailla miestäni kohtaan? Hänhän haluaa lisää lapsia.

Tottakai mä aikuisena ihmisenä mietin näitä. Toisinaan suren sitä, että onko juuri se uusperhe syy siihen että luopuisin haaveilemasta toisesta biologisesta lapsesta, mikäli nyt edes luoja sellaisen soisi. Eihän sitäkään voi etukäteen tietää. Aina on mahdollisuus myös sille, että lasta ei tule, vaikka sitä yritettäisiin. Vai olisiko se pelkästään positiivinen asia joka hitsaisi meidät kaikki vielä lähemmäksi toisiamme, yhdistäisi ja perheyttäisi?
Voi kun olisi kristallipallo.

Mä uskon kohtaloon tosi vahvasti. Kaikki se minkä on tarkoitus tapahtua, tapahtuu!