torstai 3. lokakuuta 2019

Rakentuuko uusperhe-elämä parisuhteen varaan?

Uusperheessä parisuhde ja vanhemmuus alkavat yhtä aikaa ja arki alkaa suhteessa todella nopeasti. Meidän tapauksessa "kuherruskuukausi" oli useamman kuukauden salaliitto. Kuulostaa rumalta ja likaiselta, mutta siinä oli pakko miettiä moneen kertaan järjellä, mitäs täällä nyt tapahtuu??
Ei ollut varaa tehdä yhtään väärää peliliikettä, vaikka monen mielestä se väärältä kuulostikin.
Kolme pientä lasta, oli hommaa pureksittava silloin tietenkin heidän etu edellä ja tilanteen vakavutta harkittava monesta eri näkökulmasta. Hyvin nopeasti oli päivän selvää että tässä on mun elämäni suurin rakkaus ja sielunkumppani. Täät asiaa oli pakonomaista suojella ja varjella sitä kaikelta ympärillä olevalta. Siks me varmaan toimittiin kuten toimittiin.
Ne salaiset tapaamiset huoltoasemilla illalla myöhään -mikäli pienelle iltavapaalle tarjoutui mahdollisuus, autolenkit pitkin kaupungin pimeneviä iltoja, missään ei voitu käydä tai näyttäytyä, koska yhteisiä tuttuja saattoi olla- missä vain.
Arkea helpotti osaltani se, että asuin kaksin tyttäreni kanssa ja lapsen isä kävi viettämässä aikaa lapsen kanssa vain viikonloppuisin, kun reissutöistään palasi. Tämä mahdollisti myös arkikohtaamiset. Tuleva mieheni taas karkasi kotoaan, kun nukutushommista tai kauppareissuista oli selvinnyt.
Tyttö oli niin pieni, ettei osannut vielä kertoa, ketä meillä kävi, kun "äitin kaveri" näytti naamaansa kokoajan enemmän ja enemmän.
Se oli meidän parisuhteen tutustumisen aikaa ja salaisia kuherruskuukausia oli useita.
Nyt kun tuota aikaa miettii, tulee oikein hiki otsalle, mutta kaikessa kauheudessaan ja pelon virittämänä se oli myös maailman hienointa aikaa. Se tunnelataus, voima ja varmuus kaikesta oli älytön. Se tunne vaadittiin ja vaaditaan edelleen siihen, että tuollaisesta ja tälläisestä elämästä koskaan mitään tulisikaan. Niin kun pappi alttarilla sanoi "tahtokaa". Joka päivä pitää tahtoa.








Uusperheessä on erityisen tärkeää pitää huolta juuri parisuhteesta, se on kaiken alusta, onnistuminen koko hommalle. Tärkein liima ja edellytys uusperheen toimivuudelle.


Meillä tilanne on se, kun yhteisiä lapsia ei ole- kaikki lapset ovat joka toinen viikonloppu samaan aikaan toisilla vanhemmillaan. Meille se on "vapaa viikonloppu". Tämä on meidän kahden yhteistä aikaa, mikäli sille töiden puitteissa aikaa löytyy. Välillä me käydään treffeillä, syömässä tai viihtymässä. Välillä maataan pieruverkkaireissa sohvalla ja pidetään leffamaratoonia. Mennään metsään samoilemaan tai sitten siivotaan, pestään pyykkiä ja tehdään ruokaa taas mielinmäärin seuraavaa viikkooa varten. Pahin skenaario on kuitenkin se, kun tämä kaikki edellämainittu jää tekemättä ja viikonlopun päälle laskeutuu harmaa sadepilvi ja se vähäinen  ja arvokas parisuhde aika meneekin riitelyyn, erimielisyyksien selvittelyyn tai johtaa monen päivän mököttämiseen. Silloin parisuhde on kaikista haavoittuvaisimmillaan ja "koko pakettia" ravisuttavassa tilassa. Se on surullista ja pettymisen aikaa. Pahimmillaan mieleen on näissä hetkissä tullut se, "miksi mää olen tässä? Olisko helpompaa erota? Kestetäänkö me tämä ja onko tämä kaiken tän arvoista?"  Siinä hetkessä kysytään parisuhteen lujuutta, voimaa ja sitä edellä minittua tahtoa. Kuten missä tahansa parisuhteessa, myös meillä. Vaikka suurimmaksi osaksi me halutaan ja tahdotaan, niin valehtelisin jos väittäisin että meillä ei olisi räiskynyt. On ja paljon. Kyyneliä ja pettymyksiä, surua ja loputtomia murheita, niitä on ollut. Ja on edelleen.
Toki näitä harmaankin sävyjä elämään tarvitaan.

Mitä pienempiä lapset ovat, sitä helpompaa uusperheen syntyminen on. Onni on ollut se että lapset ovat olleen tosi pieniä silloin kun me ruvettiin meidän "leiriä pistämään pystyyn". Ajatus siitä, että nyt menisin äitipuoleksi perheeseen jossa puolison lapset olisivat teini-ikäisiä -siinä vasta olisikin sulateltavaa. Ei kiitos!
Kun asiaa oikein mietin, niin kyllä mää uusperheeseen sitten kuitenkin lähtisin lasten ollessa pieniä, kun jo reippaasti toisella kymmenellä. Vai kumminpäin. Tämä on kyllä paha, molemmissa on puolensa. Kun lapset on pieniä, matka on pitkä ja ajatus siitä että te puolisosi kanssa vietätte kahdenkeskistä aikaa, on vain ajatus jossain kaukana mielikuvissa. Lasten suhtautuminen ja yhteen kasvaminen taas onnistuu ehkä paremmin. Kun lasten ollessa isompia ja lähempänä oman elämän itsenäistymistä, arkielämä kahdestaan on paljon lähempänä, mutta haasteet teini-ikäisten kanssa ovat varmasti toista luokkaa.
Minkälaista elämä näissä kahdessa vaihtoehdossa on, on kuitenkin hyvin erilaista johtuen siitä minkä ikäisiä lapset ovat uusperheen alkaessa.

Perheen muodostamisen ja uusperheen tulevaisuuden kannalta tässä on se tärkein hetki. Perheytyminen.

Kaikille uusi tilanne ja elämänvaihe alkamassa. Uusperhe.
Kun me oltiin jo varmoja että tätä me halutaan ja tähän me ryhdytään. Oli aika vaalia tilanteita jossa me kohdattiin kaikki toisemme. Meidän tapauksessa tämä vaihe kävi yllättävänkin helposti ja jouhevasti. Me oltiin jo entuudestaan tuttuja toisillemme, myös meidän lapset. Herranjestas, aviomieheni voisi ihan hyvin olla lapseni kummisetä. Onneksi ei ole.
Saman vuotiset tytöt- kuinka täydellistä ja pari vuotta nuorempi poika. Pieni taapero.
Yhtäkkiä ruokapöydässä istui kolme teletappia ja käskytys vanhalta alikersantilta tuli kuin luonnostaan. Siinähän ne meni, vasemmalla kädellä. Lapset yhteisissä leikeissä ja tunne, kun aina oltaisi yhdessä oltukin. Eihän lapset edes tiennyt, mitä oli tapahtumassa..
Me vietettiin paljon aikaa yhdessä ja ajan saatossa kasvettiin perheeksi.
Kuinka helpolta se silloin tuntuikaan.

Kaiken tämä keskellä piti muistaa, että uusperhe on myös uusi mahdollisuus. Se voi olla korjaava kokemus kaikille osapuolille, myös lapsille. Ei sen tarvitse olla huono asia vaikka me molemmat tahoillamme erosimmekin ja ydinperhe molemmilla hajosi. Ajatus käy kuitenkin surullisena mielessäni, joka juontaa juurensa omasta lapsuudesta. Olenhan itsekin erolapsi, perheestä jossa vanhempani erosivat. Muistan sitä lapsena miettineeni, voikun vanhempani palaisivat yhteen. Nyt aikuisena ymmärrän tietysti eritavoin. Ei se olisi ollut mitenkään päin parempi asia.

Meille molemmille ero oli onni. Ja näin uskon sen myös lapsille olevan. Lapsille tärkeintä on saada rakkautta ja tulla rakastetuiksi. Kokea lämpöä ja huolenpitoa, elää mahdollisimman tasapainoista ja normaalia elämää. Saada turvallisuuden tunteen tuovat rajat. Myös onnelliset ja hyvinvoivat vanhemmat ovat edellytys onnelliselle lapsuudelle. Näistä asioista koostuu terve kasvuympäristö lapselle, ei siitä ovatko hänen biologiset vanhemmat yhdessä vai ei. Lasten takia on väärä syy olla yhdessä, huonossa parisuhteessa, kyllä lapsetkin nämä asiat aistivat. 
Me käydään nyt samaa keskustelua näistä asioista tällä hetkellä "meidän lasten" kanssa, omani kanssa erityisesti. Hän kysyy, "miksi sinä ja iskä erositte ja voisitteko te enään koskaan palata yhteen?"
Toisaalta tuntuu vaikealta selittää ja sanoittaa, lapsentahtisesti, siten että hän edes yhtään pystyisi ymmärätämään, miksi niin kävi? Ja todeta, että ei me kyllä voida. Tuntuu pahalta sanoa se ääneen, kun itse muistaa pettymyksen, omasta lapsuudesta. Tämä tosiasia ei onneksi poista sitä totuutta, että hänkin on varmasti onnellinen siitä että äiti on nyt onnellinen. Ja näin ollen lapsi. Lapset.

Ja kyllä. Kyllä uusperhe rakentuu parisuhteen ja vilpittömän rakkauden varaan. Rehellisesti sanottuna, en mä kestäisi uusperhe-elämää ilman sitä tunnetta jota mieheltäni saan. Tai jos meiltä puuttuisi kemia ja intohimo. Äärimmäinen yhteen kuuluvuuden tunne. Rakkaus ja ystävyys.
Me tehtiin kahdesta rikkinäisestä, yksi ehjä ja kokonainen. Silloin syntyi meidän perhe, huiskispläiskis, niinkuin ystävät meitä nykyään kutsuvat.




Rakentuuko uusperhe-elämä parisuhteen varaan?

Uusperheessä parisuhde ja vanhemmuus alkavat yhtä aikaa ja arki alkaa suhteessa todella nopeasti. Meidän tapauksessa "kuherruskuukausi&...