Mitä on (meidän) uusperhe?

Ajatus siitä, miksi lähteä kirjoittamaan blogia aiheesta uusperhe.

No,se on kytenyt pitkään mielessäni.
Mä olen aina vitsaillutkin miehelle, että kyllä tästä kaikesta pitäisi kirja kirjoittaa, tai tehdä vähintääkin realitysarja, on meinaan viihdearvoa

On tullut tunne siitä, että haluan mun ajatukset muuttaa sanoiksi ja tarinoiksi, viis siitä lukeeko kukaan muu, mutta ensisijaisesti terapiana omalle itselleni.

Ajatuksia ja kerrottavaa on niin paljon. Koen että some on väärä kanava lähteä purkamaan näin isoa tarinaa, saatika saada ketään samaistumaan ja ymmärtämään yhtään, kun kerrot asian sieltä, toisen täältä.

Täällä voin luvan kanssa antaa tulla. Ja nimenomaan aloittaa, ihan alusta.

Päivänvalo sille mitä uusperhe-elämä oikeasti on. Ihan suoraan puhuttuna tai kaunistelematta. Mun näkökulmasta.

 

Lehdistä, kirjoista ja somesta voi lukea tarinoita ja kokemuksia ja uusperheille on enevissä määrin vertaistukea, yhdistystoimintaa ja tapahtumia, mikä on hieno asia.

Silti liian vähän puhutaan niistä ikävistä tosiasioista joita uusperheissä, kuten missä tahansa perheissä on. 

Olenko maailman huonoin äitipuoli? Epäonnistunko? Koen epäoikeudenmukaisuutta mutta toiminko juuri itse epäoikeudenmukaisesti? Onko mun lapsi erityisempi kuin sun lapsi? Entä jos en rakasta puolisoni lapsia? Olen äiti, meidän perheessä äiti, kyllä. Mutta silti suurimmalle osalle lapsista vain "tärkeä aikuinen", täynnä velvollisuuksia, mutta ilman minkäänlaisia oikeuksia? Hetkinen, menikö tässä joku kohta väärin..

Joudunko helvettiin tälläisen mustaakin mustemman omantunnon kanssa, jota tosi usein poden omasta kykeneväisyydestäni ja riittämättömyydestäni.

Paljon vuodatettuja kyyneleitä, pettymyksiä, epäonnistumista, erimielisyyttä, sairastumista, masennusta, ianikuisia oikeudenkäynti taisteluita. Huoltajuusriitaa, asumusero sekä erityislapsen tuomat sudenkuopat.



Uusperhe on paljon hyvää ja ihanaa, antoisaa ja opettavaa. Usein kyllä koen myös voimakkaita tunteita onnistumisesta ja siitä, mihin kaikkeen pystynkään ja mitä me yhdessä ollaan saatu aikaan. Me ollaan yhdessä tehty parhaamme, niillä eväillä ja voimavaroilla joita meillä on antaa. Me ollaan rakennettu ihan oma tapa selvitä.
Kaikki lapset on fyysisesti terveitä, heillä on koti, ruokaa pöydässä ja puhtaat vaatteet päällä. joka päivä pussataan ja halataan. Perhepalavereita pyritään pitämään säännöllisen väliajoin ja leffailta on joka lauantai :)

Uusperhe-elämä on ennen kaikkea haastavaa, moniulotteista, kiireistä, hektistä, raskasta ja kuluttavaa.
Ilon, naurun ja rakkauden lisäksi se on vaatinut hittovie myös paljon huumoria ja hulluutta, ei saakeli, eihän tässä olis pää kestänyt muuten.

Onneksi sitä on ollut, toivottavasti on jatkossakin. Välillä kun tekisi mieli itkeä- töissä päivä venyy, päivällinen on jäänyt ruokakauppaan, bensa on loppu ja lapsen harrastukseen piti jo eilen tehdä mokkapaloja, mies kertoo kotio päästyäsi että koulusta soitettiin, että poika oli piilottanut lumihankeen nuppineuloja- tekis mieli kääntyä ovelta ja lähteä vetään. Mennä pois, piiloon ja pakoon tätä katastrofia.

 

Meidän tarinaan lisävärejä tuo se, että koko homma alkoi jokseenkin erikoisesti, niipersnaspers päivänvalon kestävän tarinan.
Mutta kuitenki vilpittömästi rakkauden pohjalle, tästä syystä en myöskään ole hävennyt tai katunut sitä, että annoin tän kaiken viedä mennessään. Minkä sä sille teet, jos rakastut toiseen ihmiseen?

Katkerien ex-puolisoiden eli lasten toisten vanhempien värittämänä, vihan ja kiusanteon ympärille, jossa kaiken eniten kärsivät, lapset.
Ne pienet ja viattomat, jotka vähiten voivat vaikuttaa yhtään mihinkään.

Tummia sävyjä perhe-elämään voi  aiheuttaa henkinen ja fyysinen väkivalta, mielenterveysongelmat, erilaiset riippuvuudet, häiritä, yhteistyökyvyttömyys ja valitettavasti osa näistä koskettaa myös meidän perhettä.

Eihän meillä ollut hajuakaan siitä mihin me oltiin ryhdytty. Me vaan rakastettiin niin älyttömästi, etten edes muista töissä käyneeni.
En myöskään koskaan ollut ajatellut, että musta tulisi äitipuoli jonkun muun lapsille.
Näinhän meistä valtaosa ajattelee:
En mä ota miestä jolla on lapsia.
Ja paskanmarjat. Kyllähän sä otat. Kun rakastut ja koet jotain äärimmäistä. Sen rakkauden lisäksi, sanomatonta sielunkumppanuutta, yhteyttä ja intohimoa toiseen ihmiseen. Ja samaan aikaan saat sitä kaikkea, samalla mitalla takaisin.
Sulla on tunne, jota et ole koskaan ennen kokenut näin. Se saa sut tekeen ihan mitä vaan. Se tunne kantaa sua ja sumentaa todellisuutta. Vai pehmentää faktoja, kuinka sen nyt sanois

Kuka sitä nyt ei haluaisi ydinperhettä, sitä ihanaa idylliä jossa kaikki rakkauden hedelmät ovat sun ja puolisosi yhteisiä, teidän kahden geeneistä, hyvine - ja huonoine puolineen.
Mutta kuten tiedetään, niin se elämä ei aina mene. Vaikka sitä kuinka etukäteen suunnittelee. Välillä joku muu ohjailee sun elämän käsikirjoitusta, vaikka itse oletkin tarinan päähenkilö.

Uusperheen perustana on rakkaus.
Ja tietenkin rakkaus, mikäs muukaan?
Kuten kaikissa parisuhteissa ja ydinperheissäkin. Mutta uusperheessä sitä pitää vielä olla piirun verran enemmän, lisäksi halua ja tahtoa. Ihan helvetisti. Näin sanon vain oman kokemukseni pohjalta. Toki nää samat ainekset tarvitaan ihan yhtälailla ydinperheeseenkin.

Väitän kuitenkin, että helpompaa olisi lähteä uusperheestä, jos rakkaus loppuu tai katoaa. Tai jos parisuhde saa parantumattoman kolhun.
Kun ei yhteisiä lapsia ole- sen on oltava helpompaa.
Vai onko?
Sitä valitettavan usein näkee ja kuulee ydinperheistä, jossa ollaan vaan "lasten takia".
Näin ei varmaan tulisi uus perheessä toimittua, paitsi jos siihen syntyisi yhteisiä lapsia.

Valehtelisin jos väittäisin, että en olis koskaan miettinyt tota asiaa.
Mihin mää oon lähtenyt? Hulluhan mää oon. Kestän tätä kaikkea vuosi toisensa perään. Välillä ajattelen seuraavani huonoa lätkäpeliä, jossa kiekko liukuu kokoajan omaan maaliin.
No kestän ja kestän. Miten sen nyt ottaa. Tosi monta vuotta kestikin, ilman että kolhun kolhua näkyi missään. Olin niin LOVE, (ja oon tietty edelleen) että antaa tulla vaan. Sädehdin, voin hyvin, olin ihana ja kaunis. Ja laihakin vielä.
Toista se on nykyään, jäljet on jäänyt

Ja sitten. Ensimmäinen "nollasta sataan-fiilis."
Uuden kodin ihanuus, ihanan uusperheen kanssa, ihanaisessa aurinkoisessa lauantaiaamussa- puolison exä, bonuslasten äiti seisoo teidän tuulikaapissa, kun oot tulossa keitteleen aamukahvia.
Tässä mä nyt olen. Tän ajatuksen ja kokemuksen keskellä. Mun kodissa on vieras nainen. Ensimmäisiä hetkiä kun kävi vieno ajatus mielessä MIHIN MÄ OON RYHTYNYT, TÄTÄKÖ ON UUSPERHE??